Sanoja putosi

Hän saa minut vastoin tiettyjä periaatteita. Hän ei halua sitä. Ei oikeastaan, en sitä hänelle. Itse teen tämän, koska haluan olla hänen kanssaan. Esimerkiksi sen takia haluan, että maanantaina tulee pian. Hänen takiaan olen pakottaa itseni nielemään ylpeyteni. Koska se, voin tarkistaa käsitteitä ja olen törmännyt sellaisen itse. Itse, joka en pidä. Itse, että tarvitsee uudistusta.

Hän tekee minun mennä itseäni vastaan. Hän ei halua sitä. Ei oikeastaan, en sitä hänelle. Oikeastaan, en, koska en halua olla hänen kanssaan. Esimerkiksi sen takia, haluan voittaa huoleni, minun itsekkyys, typeryyttäni ja minun paasaus. Kaikki kerralla. Aikaisemmin. Olla. Parempi. Hänen. Haluan lakata olemasta minulle. Kuten olen. Tyrannian ja itsevaltainen. Ja ylpeä. Koska hän vihaa meitä ylpeä.

Hän saa minut vastoin minun tottumukset. Hän ei halua sitä. Ei oikeastaan, en sitä hänelle. Oikeastaan, en, koska se saa minut tuntemaan eri. Ennen Otin nauraa kuin hullu ilman syytä, vaan syy täysin ymmärrettävää. En silti jää kiinni. Mutta kun olen yksin, olen itkua. Itkua, koska he eivät ymmärrä. En ymmärrä, mitä olen enemmän. En ymmärrä mitä erottuu arvoinen. Ja minä olen onnellinen, mutta maailma ympärillä minun kärsiä? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen armon?

En voi siirtää, että armon joku muu? Ei siksi, että se on huono, se on ihanaa. Mutta se sattuu lukemaan tekstiä ja edessä niin paljon kipua, ja ihmettelen, miksi joku on kärsinyt niin kun olen onnellinen? Anna että narttu tuntea syyllisyyttä itsekkyydestä. Tunnetta, että maailma kävelee hieman vinossa ja se on minun syytäni.

Se saa minut epäilemään, olen arvokas. Pian olen aina ihmetellyt, jos se ei ansaitse. Mutta valitti levottomuutta maailman, joka minulle on olla yksin. Nyt väite maailman ainoa hämmentää minua tuntuu hyvältä. Onko se synti tuntuu täysin luonteeltaan? Siitä, että yhdellä rakastat? Koska rakastan tämä täyteläisyys?